Maire Niittylä – författare

Novelleja elämän polun varrelta

Siipirikot. Sana tuo meille jokaiselle erilaisia mielikuvia. Ensimmäisenä kaiketi linnun jolla on vahingoittunut siipi eikä se pääse lentämään vaan kituu aikansa kunnes kuolee, kun ei enää ky-kene etsimään ruokaansa tai joutuu jonkun pedon raatelemaksi. Myöskin ihminen voi tuntea itsensä siipirikoksi, ihminen joka on kasvanut niukoissa ja onnettomissa olosuhteissa. Sota on jättänyt jälkeensä monia enemmän tai vähemmän siipirikoksi itsensä tunte-via ihmisiä. Entäpä kotimaastaan poismuuttaneet? Eivät he vieraalla maalla voi kovin vahvoiksi itseään tuntea. Tuhannet, yksin vieraaseen maahan lähetetyt lapset? Kuinka heidän käy? Siksi voisi melkein kysyä: kuka ei ole siipirikko? Useimmille meistä elämämme aikana ”annetaan” sen verran vastoinkäymisiä, et-tä joskus tulee eteen kysymys: kantavatko siipeni? Luovunko haa-veestani, unelmistani? Mutta elämä kutsuu! Myös siipirikkoja.

Lähdettiinpä laivalla muuten vaan, rikasta Ruotsia katsomaan, no, ei sitä lähdetty muuten vaan, töitähän moni tuli hakemaan. Näin alkoi yksi tämän kirjan runoista, jotka ovat kauniita, koskettavia. Kirjassa on myös tarinoita ja lopussa humoristisesti K-kirjainta käytetty. Dikter av Maire Niittylä

Är översättning från finska

Tuo ihmeellinen naamakirja. Siitä ne kaikki nykyään puhuvat. Kun tavataan, sanotaan heti ”Joo, minä näin sinut Facebookissa, en ehtinyt heti vastaamaan.” Ei tarvitse kysyä, mitä kuuluu? Naamakirjasta on jo luettu. Siis, ”turha” kohtaaminen. Suorastaan harmillinen, koska on kiire!! Joskus ei minnekään. Joku paholainen vaan ajaa takaa. Mennä pitää! Ensin on kuitenkin vilkaistava rakkaan kännyn ruutua. Jos vaikka joku? Katselin Suomen TV-kanavalta viimeistä ohjelmaa nimeltä Voimala. Aihe oli: Ajan henki. Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Samaan aikaan Eskilstuna Kuriren vihdoinkin julkaisi kissankokoisilla kirjaimilla päiväkotien ongelmista, eli liian suurista lapsiryhmistä. Kuinka henkilökunta on nääntymässä työtaakan alle ja jopa sairastuu uupumuksesta ja stressistä. Molemmissa tuli julki, vaikka jokainen sen tietääkin, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat kaikkein tärkeimmät tulevaa elämää varten. Silloin luodaan pohja lapsen identiteetille. Lapsi vaatii, paitsi ravintoa, myös aikuisen ihmisen aikaa, huomiota, ja hoivaa kasvaakseen terveeksi yksilöksi. Lapsen täytyy tulla NÄHDYKSI, KUULLUKSI. Kokea olevansa tärkeä. Tämä aika tässä kovassa, kylmässä maailmassa vaatii ihmiseltä rautaisen luonteen selvitäkseen kaikesta. Onko todella tuo naamakirja, kännykkä ja muut kapistukset tärkeämpiä kuin lapset? Tai vaikkapa kanssaihmiset. Elävät, puhuvat ja joskus jopa toisesta kiinnostuneet, hymyilevät ihmiset? Lapset voivat, sitten kun ollaan ”nokka nokan” tasalla, mielessään kysyä: kuka on minun isä ja äiti? Millaisia ihmisiä he ovat? Surkeuden huippu on, jos vanhemmatkin joutuvat kysymään samaa, koskien omia lapsiaan! (on kovaa tekstiä) Myönnetään, mutta tiedän vastauksen siihen. Itse olin omalle äidilleni useimmiten vain ”ilmaa.” Voin sanoa että yhäkin sen asian muistaminen tekee kipeää; silmät kostuvat, en voi sitä estää. Silloin ei kiireeseen ollut syynä nykyajan viestintävälineet ja niiden vahtiminen, vaan todella suuri työtaakka ja köyhyys, ja se on hiukan helpompi ymmärtää. Mutta ehkä elämä olisi voinut kuitenkin olla hiukan helpompaa, jos olisi saanut lapsena tuntea, että edes oma äiti välittää ja pitää huolta. Puhumattakaan siitä, että olisi edes hiukan hellyyttä saanut osakseen. Päivittäisillä kävelyreissuilla, joen varrella on aikaa pohtia näitä elämän koukeroita. Menneitä ja nykyisiä. Sitäkin, että siellä maalla juuri vapunpäivänä (tätä kirjoittaessani) nostettiin kellarista perunoita ja laitettiin lattialle pirtin seinustalle laatikoihin itämään. Ja aikanaan sitten istutettiin maahan ja - melkein ”ylikypsä?” Vuosia sitten kirjoittamani runo sopii mielestäni tähän teemaan.