Runo pyytää vastakohtia. ”Joo ja ei” yhistyvä. Se pyytää juuri sitä mikä saattaa sattua missä vain ko auvain vaeltaa ilman päämäärää eri aikakausien läpi ja yhtäkkiä löytää auvaimenreijän ja aukasee oven toelisuutheen, jota mikhään muusikko, taiteilija taikka kirjailia ei saata selvittää, vain maalata, säveltää ja kunniavieras sanan, avula vahvistaa. Näin käypi joskus sanankäyttäjälle, joka koskhaan ei saavuta toivottua päämäärää, sitä toelista runoutta, mutta kokkee mystiikkaa; sen se saavuttaa jos se kirjottaa kaikile eikä kelheen. Tämä oon tietäjän ja näkijän tietä. Pelkkä ajatus kirjottaa runon tietää sen kuolemaa.