Monica kertoi meille välitunnilla, että sillä oli huoneen ovessa kyltti, jossa luki PÄÄSY KIELLETTY. Monican äiti oli löytänyt kyltin Tiimarista.
- Miksi sun äiti sellaisen osti, me kysyttiin.
- Koska äiti haluaa kunnioittaa mun yksityisyyttä, Monica sanoi.
Me ei tiedetty mitä yksityisyys tarkoitti, mutta se oli varmaan jotain sellaista mitä rivitaloissa asuvat ihmiset tekivät toisilleen.
Turkulaisen Pernon lähiön korkein vuokratalo jättää varjoonsa muut Tähkiönkadun talot. Kun yläkerran ryyppyjuhlat valvottavat kuusihenkistä Heiskasen perhettä, herää unelma nousta talossa korkeammalle, sinne, missä valo tulvii katosta.
Sääntöjä lateleva, punaisen hetekansa vangiksi vajoava äiti muistuttaa kuitenkin, ettei koskaan saa luulla olevansa muita ylempänä. Noora ei tosin ymmärrä, miten se olisi mahdollista, kun ei ole lähellekään muiden tasalla. Lamaan taittuva 1990-luku saa hänet ihmettelemään: on ihanaa, että koulussa on häntä varten oma pulpetti, mutta keitä ovat luokkatoverit, nuo laihat ja kauniit lapset, jotka tuoksuvat Omo Colorilta?
Noora Vallinkosken lämpimän traagisessa esikoisromaanissa lapset askartelevat isän syöpähoidoissa irtoavasta tukasta tekoviikset ja kasvavat kaljarinkien vakoilijoista omiin rinkeihinsä. Onko niin, että huono-osaisuus aina periytyy? Miltä tuntuu, kun edes kieltä ei voi kutsua omakseen? Onko köyhällä varaa uusiin alusvaatteisiin, saati rakkauteen? Ja pitääkö paikkansa, että aurinko nousee joka päivä myös Pernossa?
