Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, emeritukset piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät jälleen kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.

Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.

Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.

Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.

Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?

Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, emeritukset piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät jälleen kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.

Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.

Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.

Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.

Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?

Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, emeritukset piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät jälleen kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.

Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.

Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.

Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.

Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?