Yksikkömme asukas Elisa oli ollut vessassa jo turhan pitkään hiljaa eikä vastannut, kun Leena oli yrittänyt kysyä hänen vointiaan. Ilmoitin, että sitten mennään vessakoppiin sisälle välittömästi.

”Minä avaan oven ja sinä siirryt sinne, koska siellä on tyttö”, ehdotin. Väänsin monitoimityökalulla lukon auki ja avasin oven.
”Voi helvetti!” kollegani parahti, kun ovi avautui.

Siirsin ovea enemmän niin, että näin koppiin sisälle. Näky joka seuraavaksi piirtyi verkkokalvoilleni, oli semmoinen, että tuskin milloinkaan tulen unohtamaan. Elisa makasi lattialla pytyn vieressä seinään nojaten. Täysin alastomana. Hänen vieressään lattialla oli verinen partakokeenterä, jolla hän oli viiltänyt itseään kaulaan.

Lastensuojelun maine on Suomessa pohjamudissa. Mediaan nousee aika ajoin otsikoita tapauksista, joissa lasten hätään ei ole reagoitu niiden vaatimalla tavalla. Mitä lastensuojelussa ja erityisesti lastensuojelun sijaishuollossa siis oikeasti tapahtuu?

Jussi Hella on työskennellyt lastensuojelussa sosiaaliohjaajana 14 vuotta. Urallaan hän on nähnyt ja kokenut kaikkea hengenvaarallisista asiakastilanteista mieltä herkistäviin kasvutarinoihin. Välillä mikään tarjottu apu ei tunnu tavoittavan päihdemaailmaan sekaantunutta nuorta, välillä taas byrokratia tai jopa lapsen läheisten toiminta haittaavat auttajia. Välillä kuitenkin auttavaan käteen tartutaan. Hella kuljettaa lukijansa esikoiskirjassaan kaupungin vilkkaille kaduille karanneiden nuorten jäljitysreissuille, sijaishuollon yksiköiden arkipäivän kommelluksiin ja syvälle Lapin erämaan siimekseen, missä lastensuojelun nuoret kokevat ensi kertaa elämässään hiljaisuutta. Ehkä siellä heidänkin äänensä pääsee viimein kuuluviin.