Tunnelmallinen lukuromaani väistämättömistä muutoksista ja pimeän voittavasta valosta. Vuokko ja Eino saapuvat Lapista lastenvahdeiksi, kun tytär lähtee parisuhdelomalle. Tytär ja mies lentävät kuitenkin eri kohteisiin, ja isovanhemmat ihmettelevät arkea hienossa helsinkiläiskodissa. Loman jälkeen todellisuus yllättää jokaisen, ja eniten sattuu rakkaan sairastuminen. Eilittä tarkastelee haikean humoristisesti sukupolvien välistä kuilua, salattua rakkautta sekä elämänlangan ohuutta. Vaikka keski-ikäisillä on vaurautta ja vuosia turvanaan, saattaa hämärtyvästä illasta nauttia eniten hän, joka muistaa, miten valo loistaa.

Tunnelmallinen lukuromaani väistämättömistä muutoksista ja pimeän voittavasta valosta. Vuokko ja Eino saapuvat Lapista lastenvahdeiksi, kun tytär lähtee parisuhdelomalle. Tytär ja mies lentävät kuitenkin eri kohteisiin, ja isovanhemmat ihmettelevät arkea hienossa helsinkiläiskodissa. Loman jälkeen todellisuus yllättää jokaisen, ja eniten sattuu rakkaan sairastuminen. Eilittä tarkastelee haikean humoristisesti sukupolvien välistä kuilua, salattua rakkautta sekä elämänlangan ohuutta. Vaikka keski-ikäisillä on vaurautta ja vuosia turvanaan, saattaa hämärtyvästä illasta nauttia eniten hän, joka muistaa, miten valo loistaa.

Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan salaisuuksiltaan, miettii Ilona, 45 vuotta, kuollut. Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat. Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikeaa päästää irti, kun hän on saanut eläessään niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken? Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään? Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä? Kun olen poissa on Anna-Maria Eilitän esikoisteos. Se on herkkä, haikea mutta myös lämpimän humoristinen romaani ihmisistä, jotka välittävät toisistaan.

Tunnelmallinen lukuromaani väistämättömistä muutoksista ja pimeän voittavasta valosta. Vuokko ja Eino saapuvat Lapista lastenvahdeiksi, kun tytär lähtee parisuhdelomalle. Tytär ja mies lentävät kuitenkin eri kohteisiin, ja isovanhemmat ihmettelevät arkea hienossa helsinkiläiskodissa. Loman jälkeen todellisuus yllättää jokaisen, ja eniten sattuu rakkaan sairastuminen. Eilittä tarkastelee haikean humoristisesti sukupolvien välistä kuilua, salattua rakkautta sekä elämänlangan ohuutta. Vaikka keski-ikäisillä on vaurautta ja vuosia turvanaan, saattaa hämärtyvästä illasta nauttia eniten hän, joka muistaa, miten valo loistaa.

Tunnelmallinen lukuromaani väistämättömistä muutoksista ja pimeän voittavasta valosta. Vuokko ja Eino saapuvat Lapista lastenvahdeiksi, kun tytär lähtee parisuhdelomalle. Tytär ja mies lentävät kuitenkin eri kohteisiin, ja isovanhemmat ihmettelevät arkea hienossa helsinkiläiskodissa. Loman jälkeen todellisuus yllättää jokaisen, ja eniten sattuu rakkaan sairastuminen. Eilittä tarkastelee haikean humoristisesti sukupolvien välistä kuilua, salattua rakkautta sekä elämänlangan ohuutta. Vaikka keski-ikäisillä on vaurautta ja vuosia turvanaan, saattaa hämärtyvästä illasta nauttia eniten hän, joka muistaa, miten valo loistaa.

Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan salaisuuksiltaan, miettii Ilona, 45 vuotta, kuollut. Ilona on perheenäiti, vaimo ja äidinkielenopettaja, joka joutuu suojatiellä auton töytäisemäksi. Hän lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee välittömästi. Itse tapahtumasta Ilona ei muista paljoakaan, mutta muistikuvat ruumiinavauspöydältä lähtien ovat hämmentävän kirkkaat. Ilonan tie vie ruumishuoneelta öiseen kaupunkiin ja lopulta kotiin rakkaiden luo seuraamaan näiden elämää. Ilonan on vaikeaa päästää irti, kun hän on saanut eläessään niin paljon. Ennen pitkää tilanne alkaa kuitenkin häiritä: Miksi hän ei pääse eteenpäin? Jäikö jotakin kesken? Välitilassa näkee kahteen eri suuntaan. Oikeastaan näkee enemmän kuin haluaisi mutta ei voi enää sanoa rakkailleen sanaakaan. Kaikki on jo sanottu ja tehty - vai onko sittenkään? Ilona osaa olla kiitollinen siitä, mitä elämä hänelle antoi. Hän ymmärtää iloita myös jatkoajastaan ja mahdollisuudesta tutustua läheisiinsä silloin, kun he eivät tiedä hänen katselevan. Mutta toisaalta: Onko lohdullista vai loukkaavaa huomata rakkaiden suojelleen häntä? Onko surullisempaa nähdä heidän kaipaavan häntä vai jatkavan tyytyväisinä elämäänsä? Kun olen poissa on Anna-Maria Eilitän esikoisteos. Se on herkkä, haikea mutta myös lämpimän humoristinen romaani ihmisistä, jotka välittävät toisistaan.