Raili Mikkanen – författare

Rakkautta, petoksia ja yhdessä punottuja juonia. Romanttinen jännäri Raili Mikkaselta!

Paulan uusi sulhanen Harri on hurmaava, ihana mies. Tai niin Paula on luullut, kunnes hän näkee sulhasensa kadulla toisen naisen käsipuolessa. Mitä tekemistä Harrilla on kauniin, häntä roimasti vanhemman naisen kanssa? Miehenhän piti olla työmatkalla!

Onneksi Paula voi hädän hetkellä tukeutua ystäväänsä Irreen, ja naiset alkavat heti juonia, miten saisivat Harrin rysän päältä kiinni. Paulan ikäväksi alkaa vaikuttaa kuitenkin siltä, että kadun nainen on vain jäävuoren huippu ja Harri on vaarallisempi kuin päälle päin näyttää.

Raili Mikkanen (o.s. Räsänen, s. 1941) on suomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Mikkaselle on myönnetty Finlandia Junior -palkinto teoksesta Ei ole minulle suvannot! (2002).

Histamiini ravaa iloisena Kotimetsässä. Äkkiä se melkein törmää vuoren seinämään. Ja kun se katsoo ylös, se näkee hyvin korkealla mustan aukon. Onko siellä aivan oikea luola?

Histamiini on aina toivonut löytävänsä luolan. Se kiipeää ylös ja löytää kuin löytääkin suuren luolan. Mutta äkkiä Histamiini huomaa, ettei ole luolassa yksin. Ja pian paikalle tömistää vielä jotain suurta, painavaa ja VAA-RAL-LIS-TA.

Onneksi lopulta löytyy auttaja, ja pikkuinen kettukin oppii Histamiinin laulun. Klip, klop!

Raili Mikkasen suosittu marionettihevonen on seikkaillut jo yli kymmenessä kirjassa ja esiintynyt myös TV:n joulukalenterissa.

Sisarukset Riki ja Pinna päättävät rakentaa lautan ja purjehtia sillä jokea pitkin merelle.

Kaikki heidän sukunsa isoisät, tädit ja sedät ovat merimiehiä, mutta Riki ja Pinna joutuvat asumaan maalla, kaukana merestä. Rikillä ja Pinnalla on hyvät ohjeet, mutta vasara puuttuu. Avuksi tulee Histamiini, joka kopsuttaa naulat kätevästi paikoilleen. Lautta valmistuu ja lapset lähtevät koeajolle. Tarkoitus ei ole vielä mennä pitkälle, mutta koski sieppaa tottumattomat lautturit mukaansa. Silloin ei ole enää leikistä kysymys!

Onneksi rannalla ravaa Histamiini, joka huomaa, että nyt tarvitaan nopeaa toimintaa, nokkeluutta ja oikeanlaisia apuvoimia!Histamiini rakentaa lautan kuuluu helppolukuiseen, osittain tavutettuun Keltanokka-sarjaan. Raili Mikkasen suosittu marionettihevonen on seikkaillut jo yli kymmenessä kirjassa ja esiintynyt myös TV:n joulukalenterissa. Vauhdikkaan tarinan lisäksi pientä lukijaa hauskuuttaa Jukka Lemmetyn veikeä kuvitus.

Histamiinin ja Titiinan, kahden pienen marionettihevosen, iloinen matka päättyy yllättäen umpikujaan. Vastassa on kaatumaisillaan oleva talli ja sen synkeä asukas Koni Alakulo, joka ei muista enää mitä suree, mutta on murheen murtama.

Eikä se oikeastaan ihme ole. Kun kumppanukset maistavat Konin jauhamaa kitkerää heinää, he säikähtävät. Mitä se oikein on?

No, murheheinää tietenkin. Samalla selviää sekin, ettei Alakulonalhonkujalta ole poispääsyä kuin Surun suon kautta. Sinne on siis lähdettävä, kunhan Koni Alakulo on ensin saatu suostuteltua oppaaksi. Mutta Surun suosta ei selvitäkään noin vain. Sinne ovat kadota niin Koni Alakulo kuin Histamiinikin. Vain Titiina seisoo haurailla pitkospuilla hirnumassa apua. Viime hetkellä Koni Alakulon päähän onneksi putkahtaa onnellinen ajatus ja eläimet pääsevät pois upottavalta suolta. Tyynen metsän kautta he päätyvät vihdoin Ilokukkulalle. Vaikeudet on voitettu ja Koni Alakulokin löytänyt oman itsensä, heppa Alvarin. On aika laulaa yhdessä riemukkaasti Histamiinin laulua:Klip, klop, klop klophevonen on pop!

Millaista on olla Minna Canthin tytär?

Ei ole helppoa olla tytär, jonka äiti on tulinen tasa-arvon puolesta taistelija, maan ensimmäinen naistoimittaja ja voimakkaita tunteita herättävä näytelmäkirjailija. Aikansa paheksuttu julkkis. Finland-palkittu kirjailija Raili Mikkanen tarttuu uuteen näkökulmaan: kertojana on Elli, yksi Canthin seitsemästä lapsesta. Teos osoittaa, että Minna Canth oli niin edellä aikaansa, että hänen käsittelemänsä teemat ovat edelleen polttavan ajankohtaisia.

On vuosi 1880. Elli on 12-vuotias ja perhe on muuttamassa Jyväskylästä Kuopioon isän äkillisen kuoleman johdosta. Minna Canthista on tullut seitsemän lapsen yksinhuoltaja. Kuopio tuntuu Ellistä aluksi tyrmistyttävän erilaiselta kuin Jyväskylä, murretta myöten. Ja kun äiti on Minna Canth, luvassa ei ole tasaista elämää!

Jos nykyisin vihapuhetta on paljon, niin sitä on myös Ellin nuoruudessa. Kuumimillaan yhteisön paine ja tunteet ilmenevät ikävillä, jopa vaarallisilla tavoilla. Kaiken muun ohella Minna pitää vuoden verran kotonaan nuorille Oras-seuraa, jossa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan alla - ja joutuu kuopiolaisten silmätikuksi, herättäen monissa jopa raivoa mielipiteidensä takia. Toisaalta äidin ansiosta lähes kaikki suomenmieliset kulttuuri-ihmiset ja ulkomaalaisetkin kirjailijat ovat Ellin kotona kesäisiä vakiovieraita.

Raili Mikkanen saa historian elämään niin ettei se tunnu enää historialta vaan osalta meidän elämäämme. Aino Kallaksen nuoruudesta kertovasta teoksestaan Ei ole minulle suvannot! (Tammi, 2002) hän sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Uudessa teoksessaan hän sukeltaa Minna Canthin tyttären, Ellin, elämään 12-vuotiaasta nuoreksi aikuiseksi ja välittää samalla kiehtovasti ajankuvaa Suomen kulttuurihistorian kuohuvilta vuosilta.