Bair Irincheev – författare

Suomenkielinen kirjallisuus kesän 1944 ratkaisutaisteluista on runsasta, mutta venäläinen näkökulma puuttuu usein kokonaan. Tämä silminnäkijäkuvauksiin ja laajoihin arkistomateriaaleihin perustuva historiateos kuvaa sitä, miten sota nähtiin ja koettiin rintamalinjan toisella puolella. Kirja kertoo suurhyökkäyksestä Karjalankannakselle puna-armeijan rivimiehen näkökulmasta, puna-armeijan tavoitteista ja tappioista sekä siitä, millaisina vastustajina suomalaisia pidettiin. Kirjan lähteinä ovat aineistot Venäjän Puolustusministeriön keskusarkistosta, Venäjän keskuskuva-arkistosta, Venäjän tykistömuseosta, Venäjän merivoimien keskusarkistosta sekä kirjailijan vuosina 2000-2014 Pietarissa tekemistä veteraanihaastatteluista. Ennen kesäkuuta Neuvostoliitolla oli Kannaksella vain kolme divisioonaa. Touko-kesäkuun aikana 1944 keskitettiin Leningradin alueelle 24 divisioonaa, 2 tykistödivisioonaa, 6 panssariprikaatia, 8. Panssarirykmenttiä, 8 rynnäkkötykkirykmenttiä, 146 patteristoa ja noin 1 500 lentokonetta. Neuvostojoukkojen kokonaisvahvuus ennen hyökkäyksen alkua oli noin 270 000 miestä, 450 panssarivaunua, 170 rynnäkkötykkiä ja noin 1 600 kenttätykkiä sekä yli 100 rannikkotykkiä. Murtoalueella oli keskimäärin 200 tykkiä rintamakilometrillä. Suomalaisia oli Kannaksella hyökkäyksen alkaessa 100 panssarivaunua, 25 rynnäkkötykkiä ja 289 kenttätykkiä. Koko Suomen ilmavoimilla oli rintamakäytössä kaikkiaan 209 lentokonetta, joista etulinjan taistelukoneita oli noin 50. Määrävahvuuksien mukaan suomalaissotilaita oli Kannaksella 75 000, mutta kun heistä noin 5 % oli maanviljelyslomilla, suomalaisten todellinen vahvuus Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944 oli noin 70 000 miestä.Bair Irincheev on helsinkiläinen sotahistorian tutkija, kirjailija ja Kannaksen sotamuseon johtaja. Irin-cheev on aiemmin julkaissut mm. teoksen Talvisota venäläisin silmin sekä yhdessä Sergei Larenkovin kanssa teoksen Sodan pitkät varjot - taistelujen jäljet ennen ja nyt.

Silminnäkijäkuvauksiin, sotapäiväkirjoihin sekä taisteluraportteihin ja muihin arkistomateriaaleihin pohjautuva teos antaa hyvän kuvan siitä, millaisena talvisota koettiin puna-armeijan riveissä.Kun Stalinin joukot hyökkäsivät Suomeen 30.11.1939, he uskoivat murskaavansa vastustajansa muutamassa päivässä. Suomen puolustajat pitivät kuitenkin pintansa ylivoimaista vihollista vastaan tavalla, joka hakee vertaistaan sotahistoriassa. Puna-armeijan sotilaiden kuvaukset raaoista taisteluista ja pohjoisen talven säälimättömästä todellisuudesta ovat pysäyttävää luettavaa.

12.2.1942 suomalainen kaukopartio-osasto teki yllätyshyökkäyksen Karjalan rintaman selustavaruskuntaan Petrovski Jamissa. Tätä sissi-iskua on Suomessa ja Venäjällä arvioitu hyvin eri tavoin.Suomen sotahistoriassa iskua Petrovski Jamiin pidetään jatkosodan kenties onnistuneimpana kaukopartio-operaationa. Päämajan alaisuudessa toimineista kaukopartioryhmistä ja Laguksen jääkäreistä kootun sadan sotilaan ryhmän tehtävänä oli edetä Petrovski Jamin sotilaskylään, tuhota se ja palata Äänisen yli takaisin. Huolellisesti suunniteltu ja tehokkaasti toteutettu sissiretki oli menestys, ja huoltokeskuksen tuhoamisen merkitystä pidetään kiistattomana. Venäjällä Petrovski Jamin tapahtumat kuvataan lähinnä sotarikoksena. Tutkija Petr Repnikov väittää, että suomalaiset sotilaat tuhosivat tarkoituksella myös alueella olleen kenttäsairaalan nro 2212. Tahallinen hyökkäys sotilassairaalaan olisi yksiselitteisesti vuoden 1929 Geneven yleissopimuksen vastainen.Tässä teoksessa Petr Repnikov ja Bair Irincheev käsittelevät Petrovski Jamin tapahtumia sekä venäläisten että suomalaisten lähteiden valossa. Repnikov on koonnut aineistonsa mm. Venäjän armeijan sotilaslääketieteen arkistosta. Irincheev on puolestaan perehtynyt suomalaisiin arkistolähteisiin ja Suomessa aiheesta kirjoitettuun materiaaliin. Lukija tehköön johtopäätöksensä siitä, mikä on lopullinen totuus.