Svedbacka Bokförlag – förlag

Från att ha varit helt sönderbombat med enbart rykande ruiner har Sodankylä byggts upp till ett blomstrande modernt samhälle. Sodankylä är Finlands näst största kommun till ytan. Där finns bl.a. Urho Kekkosens nationalpark. En stor turistattraktion är den gamla träkyrkan från 1600 talet. I Sodankylä kan man höra olika språk från alla världens hörn. Fågelskådare, filmfestivalsbesökare och guldvaskare i Tankavaara. Sodankylä är en genomfartsled för alla turister som ska till Nordkap. Norra delen av kommun tillhör samernas hembygdsområde Naturen i Lappland är dramatisk med kalla och långa vintrar med dansande norrsken och den mörka kamostiden där inte en endaste ljuspunkt syns på himlen. Varma var somrarna när man fick gå till matkällaren och försöka svalka sig och myggsvärmar som attackerade människor och djur. För människorna i Lappland är sådana saker helt naturligt och man pratar inte så mycket om det Det var till sådana förhållanden och miljö jag föddes några år efter kriget i Sodankyläs kommun i byn Siurunmaa. Jag ska berätta några episoder och händelser från min barndom fram till ålderdomen som jag kommer i håg ända från 3 - 4 års ålder. Den tid när vi bodde hos far-och morföräldrar har påverkat mig och lagt en grund för framtiden att klara sig i livets upp-och nedgångar. Mina föräldrar hade träffats under kriget när pappas familj var evakuerad i Lohtaja där mamma bodde med sin familj. De gifte sig och flyttade till pappas föräldrars hus i byn Siurunmaa, 12 km från Sodankylä. När de kom till Sodankylä möttes de av en enorm förödelse efter tyskarnas framfart. Endast en skorsten hade stått upp bland ruinerna. Ofta har jag tänkt hur det har känts för mamma att lämna ett tryggt hem i Österbotten och flytta till ett sargat Lappland med pappa Duktig som hon var och välrustad hemifrån anpassade hon sig väl i den nya miljön och lärde sig att trivas där.

Sodankylä joka oli pommitettu raunioiksi sodan aikana, on tänään uudenaikainen, moderni kunta. Pinta-alaltaan Sodankylä on toiseksi suurin suomessa. Sodankylä on tunnettu vuosittain pidetyistä filmifestivaaleista joka vetää kansaa joka maailman kolkasta. Kunnan alueella on suuri Urho Kekkosen luonnonpuisto. Vanha puukirkko 1600 luvulta, joka on suuri turistikohde. Sodankylä on ohikulkuväylä niille jotka ovat menossa Nordkappiin ja siellä kuulee paljon erimaalaisia kieliä. Ornitologit tutkiskelevat lintuja alueella ja Tankavaarassa huuhdotaan kultaa. Pohjoisosa on saamelaisten kotiasutus alue. Luonto on dramaattinen kylmine talvineen revontulien tanssiessa pakkastaivaalla. Kaamosaika jolloin ei valonpilkettäkään näy taivaalla. Kuumat kesät ja sääskiparvet jotka hätyyttävät ihmisiä ja eläimiä. Lapin asukkaille kaikki tällaiset asiat ovat luonnollista eikä niistä paljon puhuta. Tällaisiin olosuhteisiin ja perheeseen synnyin muutama vuosi sodanjälkeen. Kerron pienen osan muistoja ja episodeja elämäni polunvarrelta, sellaisena kun ne muistan. Meidän perheen asuessa isovanhempien luona, on vaikuttanut minuun ja luonut turvallisen perustan tulevaisuutta varten, selviytyä kaikista ala- ja ylämäistä joita eteeni on tullut.

Väylän tyyneen pintaan heijastuu vastarannan vaarat. Naapurimaan puolelta loistava ilta-aurinko värjää maiseman punertavaksi. Sen säteet muodostavat veden yli kulkevan aurinkosillan, joka ulottuu kotimaan rantaan asti. Vaikka joen pinta näyttää tyyneltä, on sen virta voimakas. Yläjuoksulta tulevat vedet painavat sitä voimalla merta kohti. Väylään vedet tulevat kaukaa lapista, jopa kolmen pohjoismaan vedet ovat yhtyneet samaksi virraksi. Tuntureiden laelta, missä porolaumat kulkevat vapaina ja riekot räpistelevät vaivaiskoivujen risukoissa etsien ruokaa koivujen urvuista, sieltäkin puhtaat tunturipurot syöksevät vetensä samaan lähteeseen. Vedet kulkevat läpi autiomaiden, yö usvaan verhoutuneen suovillapumpulien peittämän suon. Aamuauringon valossa kasteesta kimaltavan niityn, missä harmaita latoja ympäröi horsmien ja kukkivien angervoiden matto. Se virtaa läpi vehmaiden viljapeltojen ja kylien. Nuo rannat, joiden uomissa vedet ovat kulkeutuneet tuhansia vuosia, voisivat myös kertoa tuhansia tarinoita asukkaista ja heidän elämästään virtojen varrelta. Ne voisivat kertoa, luonnon kauneudesta, mutta myös sen ankaruudesta. Sodasta ja rauhasta.

Tuo ihmeellinen naamakirja. Siitä ne kaikki nykyään puhuvat. Kun tavataan, sanotaan heti ”Joo, minä näin sinut Facebookissa, en ehtinyt heti vastaamaan.” Ei tarvitse kysyä, mitä kuuluu? Naamakirjasta on jo luettu. Siis, ”turha” kohtaaminen. Suorastaan harmillinen, koska on kiire!! Joskus ei minnekään. Joku paholainen vaan ajaa takaa. Mennä pitää! Ensin on kuitenkin vilkaistava rakkaan kännyn ruutua. Jos vaikka joku? Katselin Suomen TV-kanavalta viimeistä ohjelmaa nimeltä Voimala. Aihe oli: Ajan henki. Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Samaan aikaan Eskilstuna Kuriren vihdoinkin julkaisi kissankokoisilla kirjaimilla päiväkotien ongelmista, eli liian suurista lapsiryhmistä. Kuinka henkilökunta on nääntymässä työtaakan alle ja jopa sairastuu uupumuksesta ja stressistä. Molemmissa tuli julki, vaikka jokainen sen tietääkin, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat kaikkein tärkeimmät tulevaa elämää varten. Silloin luodaan pohja lapsen identiteetille. Lapsi vaatii, paitsi ravintoa, myös aikuisen ihmisen aikaa, huomiota, ja hoivaa kasvaakseen terveeksi yksilöksi. Lapsen täytyy tulla NÄHDYKSI, KUULLUKSI. Kokea olevansa tärkeä. Tämä aika tässä kovassa, kylmässä maailmassa vaatii ihmiseltä rautaisen luonteen selvitäkseen kaikesta. Onko todella tuo naamakirja, kännykkä ja muut kapistukset tärkeämpiä kuin lapset? Tai vaikkapa kanssaihmiset. Elävät, puhuvat ja joskus jopa toisesta kiinnostuneet, hymyilevät ihmiset? Lapset voivat, sitten kun ollaan ”nokka nokan” tasalla, mielessään kysyä: kuka on minun isä ja äiti? Millaisia ihmisiä he ovat? Surkeuden huippu on, jos vanhemmatkin joutuvat kysymään samaa, koskien omia lapsiaan! (on kovaa tekstiä) Myönnetään, mutta tiedän vastauksen siihen. Itse olin omalle äidilleni useimmiten vain ”ilmaa.” Voin sanoa että yhäkin sen asian muistaminen tekee kipeää; silmät kostuvat, en voi sitä estää. Silloin ei kiireeseen ollut syynä nykyajan viestintävälineet ja niiden vahtiminen, vaan todella suuri työtaakka ja köyhyys, ja se on hiukan helpompi ymmärtää. Mutta ehkä elämä olisi voinut kuitenkin olla hiukan helpompaa, jos olisi saanut lapsena tuntea, että edes oma äiti välittää ja pitää huolta. Puhumattakaan siitä, että olisi edes hiukan hellyyttä saanut osakseen. Päivittäisillä kävelyreissuilla, joen varrella on aikaa pohtia näitä elämän koukeroita. Menneitä ja nykyisiä. Sitäkin, että siellä maalla juuri vapunpäivänä (tätä kirjoittaessani) nostettiin kellarista perunoita ja laitettiin lattialle pirtin seinustalle laatikoihin itämään. Ja aikanaan sitten istutettiin maahan ja - melkein ”ylikypsä?” Vuosia sitten kirjoittamani runo sopii mielestäni tähän teemaan.

Första maj åket vi till Sigvards bror som bodde i närheten av Tyngsjö, samtidig skulle vi titta på hus som var till salu. På sista tiden hade skogsbolagen, köpt stora skogsarealer från privatpersoner kring Tyngsjö, där Sigvard arbetade som jägmästare. Tyngsjö var betydligt större by än Avradsberg. Huset som vi vad och tittade på, låg väldigt fint vid sjön. Mor Alma tyckte att huset var alldeles för liten och skulle behöva en omfattande renovering. Jag var den som var minst intresserad, jag ville bo kvar i Avradsberg. Som tur, bestämdes det häller ingenting just då. I skola börja vi spela fotboll på rasterna och gymnastiktimmen. Ja tyckte inte alls att det var roligt, jag var rädd att bli knuffad av de större pojkarna. Om jag lyckade få tag i bollen, försökte jag sparka den så långt bort från planen som möjligt, att de skulle ta lång tid att hämta den. En gång fick jag tag i bollen, då sprang jag och puttade den framför mig mot brunnen som fanns på änden av planen, jag såg att brunnshusdörren stod öppen så jag sparkade bollen in i brunnen. Det var klart att några såg att jag sparkade bollen med flit, men det erkände jag naturligtvis inte. Magistern fick hjälpa till att fiska upp bollen och det tog tid innan magister fick bollen i hinken, för brunnen var djup och då var gymnastiktimmen också slut. Det var mycket roligare att träna löpning, tresteg och stavhopp och sådant, som jag var bra på. Sista veckan före sommarlovet skulle det bli skolmästerskap i friidrott, det skulle ske i Malung. Det var en vacker sommarfredag när vi åkte med skoltaxin och magisterns bil till Malung. Jag tror att det var elva skolor som deltog i skolmästerskapet. Fån varje klass fick högst tre pojkar och tre flickor delta, men eftersom i vår skola fanns ingen klass med mer än tre elever, så fick alla delta. Malungs idrottsplats var jättestorstor med mycket folk, om jag jämförde med Pirttinen och Fräntilä där jag hade tävlat tidigare. Karl-Erik, Lennart och jag försökte hålla ihop, fast vi tävlade inte i samma klass. Jag tävlade i längdhopp, tresteg, höjdhopp 60 meter löpning och bollkastning. Min bästa insats blev i grenarna 60 meter löpning och tresteg. När vi var på hemvägen efter en lång, men en härlig dag i Malung, kunde vi konstatera att alla hade fått nått pris, fast Ove var bäst, han hade vunnit, eller fått pris i alla grenar. Jag var glad när jag steg av magisterns bil vid skogstation i Råforsen. Först tänkte jag springa fort hem, men jag gick i stället till flickorna i köket, för jag ville tala om hur det hade gått i tävlingarna. Jag höll prisen bakom ryggen när jag kom till köket när jag sa: – Vem kan gissa om jag har vunnit nått, i någon gren? – Jag vet! I alla fall i löning, för jag har aldrig sett någon som springer så fort som du, sa kocken. – Jag gissa i höjdhopp, sa Sigrid. – Nej, i längdhopp, eller hur, sa Ingrid. – Ett noll, till mesterkoken! Skrek jag visade vinsten. – Det här måste vi d fira, sa koken och hällde saft i glaset och gav till mig. Ingen fick jag njuta av färska bullar och saft, innan jag skulle springa hem. Jag sprang hela vägen trots att jag var jättetrött efter dagens sportande, men jag ville hinna hem innan Sigvard skulle komma. Mor Alma höll på och dukade för kvällsmaten när jag kom in, hon log och sa: – Får man gratulera till vinsten, eller gråta över förlust? – Är inte vinsten roligare, än förlusten, sa jag och drog vinsten ur jackfickan och la på bordet. Mor Alma tog priset i handen, log och sa: – Redan i morse förstod jag att tomhänt skulle du inte komma hem, att i varige fall i löpning skulle du vinna någonting. Just då hördes lastbilens ljud och Sigvard körde in på gården. Mor Alma la prisen på bordet, la handduk över och sa: – Vi låter far gissa vilket pris du har vunnit. Sigvard steg direkt till bords, efter att hade hälsat, han skulle lyfta på handduken som var upphöjd, men jag la handen på och hann säga: – Först ska det gissas, i vilket gren jag har fåt pris. – Aha, det är två stycken priser, den ene är i löpning och den andra i längdhopp, eller hur? – Löpning 60 meter är rett, men det andra är tresteg.- jag var rätt usel i längdhopp, höjdhopp och bollkastning, tillade jag. – Toppen! Sa Sigvard och börjad titta på priserna. Sigvard och mor Alma lyssnade tåligt, när jag noggrant berättade vilka som hade vunnit och att Avradsbergskola hade klarat sig jättebra. Sigvard la ner gaffeln på tallriken, lyfte blicken mot mig och Alma och sa: – Jag har också en överraskning åt er, eller kanske rentutav två. Sigvard tittade först på Alma sen på mig, för att se om vi var intresserade att höra försättning, innan han fortsatte och sa: -Idag fick jag veta att vi får köpa huse i Tyngsjö, som vi var och tittade på. Och för det andra, har jag köpt Brunbergsgården, den ska vi riva ner, stock för stock och bygga upp igen i Tyngsjö. Jag försökte se glad ut, men det var jag inte. Meddetsamma tänkte jag, hur det skulle kännas att lämna skolan, nyvunna kamrater, personalen på skostation och kolmilogubbarna. Jag kände paniken komma, så jag skyndade mig och sa: – Jag ska gå en snabb vända till kolmila Manne och visa mina priser, jag lovad honom det om jag vann. – Ja, gör det och ta Malte med dig, för han har väntat på dig hela dagen, sa mor Alma. Jag gick inte till Manne utan till stranden, jag tog roddbåten och rodde en bit ut på sjön för det lugnade mig. Jag tänkte; reket det inte att jag saknade Finland, nu skulle jag sakna även Avradsberg och Råforsen. Just då kändes det inte alls roligt och den ända jag kunde prata med om det, var Malte, han lyssnade och höll med när jag sa: – När jag blir stor, då ska vi aldrig flytta någonstans, eller hur Malte? Hunden slickade mig på kinden, precis som den skulle ha förstått, vad jag sa.

I den här boken berättas, blandanat om krigstidens Liisa-häst och fickornas mjölkhämtning. Ung mans resa med Tornado-lastfartyg till USA:s sydkust. Yllätysten kesäilta Pylkönmäellä.Siitä miten Tukholman keskustassa hienostoasunnossa ilmestyvät eteisen nurkaan ylimääräiset ravikuskin housut. Pietarsaaren P-kiekoilija parturissa alkukielellä. Ensimmäinen Välitunti. Sunnuntain satoa. Putte ja pullat. Kouluretki Lapualle. Kimppu kauniita runoja, luonnosta, auringon lämmöstä, onnesta ja rakkaudesta, sinisistä hetkistä ja retkistä. Metsäpoluista ja lammista, ajasta, syksyn kaihosta tuulesta kevään tulosta. Taiteilijan elämästä, onnen murusista, elämän pienistä asioista ja kielen merkityksestä.

Hauskan lomanjälkeen ei työnteko ja metsäalan koulutus tuntunutkaan enää yhtä mielenkiintoiselta. Suomi ikävä alkoi painaa enenemän mieltä ja paluumuutto alkoi pyöriä päässä.. Aleksi bestämmer och tar semester. Åker till Finland och besöker födelsehembyn i Kortesjärvi. Efter en trevlig semester, kändes skogsarbetet och skogvaktarutbildningen inte lika intressant längre. Längtan till Finland började kännas ännu starkare och återvändandet började kretsa i huvudet.

Siipirikot. Sana tuo meille jokaiselle erilaisia mielikuvia. Ensimmäisenä kaiketi linnun jolla on vahingoittunut siipi eikä se pääse lentämään vaan kituu aikansa kunnes kuolee, kun ei enää ky-kene etsimään ruokaansa tai joutuu jonkun pedon raatelemaksi. Myöskin ihminen voi tuntea itsensä siipirikoksi, ihminen joka on kasvanut niukoissa ja onnettomissa olosuhteissa. Sota on jättänyt jälkeensä monia enemmän tai vähemmän siipirikoksi itsensä tunte-via ihmisiä. Entäpä kotimaastaan poismuuttaneet? Eivät he vieraalla maalla voi kovin vahvoiksi itseään tuntea. Tuhannet, yksin vieraaseen maahan lähetetyt lapset? Kuinka heidän käy? Siksi voisi melkein kysyä: kuka ei ole siipirikko? Useimmille meistä elämämme aikana ”annetaan” sen verran vastoinkäymisiä, et-tä joskus tulee eteen kysymys: kantavatko siipeni? Luovunko haa-veestani, unelmistani? Mutta elämä kutsuu! Myös siipirikkoja.

Tarinankerronta on kilpailulaji. Mukana ovat tottuneet muistelijat napakoilla ja tosilla kertomuksilla oman suvun piiristä, joita ei ole saanut esittää ennen kisaa. Tässä kirjassa sellaisia on useita. Lipeäkalan keitosta, josta kalat hävisi. Kaupanhoitajan työstä maalaiskylässä, jossa jännitystä riitti. Onnen pyörä, yllättyikin polkupyöräksi. Sitä saa mitä tilaa. Kevättä rinnassa. Viikko Roomassa ja Huuto taivaasta, yllättää lukijan, kuten myös Kyytipoika, pojannaskali joka viettää aikaansa isänsä tiilitehtaalla. Tanssi-ilta Kisamajalla ja kesäyön kuhertelua Härmän lakeuksilla. Elämä on oppimista, vaikkapa vain kävelymatkalla. Vieraaseen maahan. Löydä sinäkin Islanti. Hemmetillinen päivä. Mölkyn-peluu Pirttisen Nuorisoseuralla. Meiltä palaa sauna. Sota-ajan Jouluaatto. Evakkomatka. Kotiaresti. Amerikan matka. Minun tieni. Nuoruus muistoja. Työnhakumatka 1947 luvulla ja monta muuta hauskaa tarinaa. Runoja luonnosta, keväästä, lokkien kesälaulusta, lapsen silmistä, onnesta ja ahkeruudesta. Lakkasuosta, talvipäivistä, tähdistä ja kuusta. Hymyhuulista ja onnen muruista.

Med kommentar Svedbacka bokförlag

Lisa skulle snart fylla 4 år och hon ville ha ett födelsedagskalas. Men vem skulle hon bjuda? På Kälk-ön bodde inga andra barn. Slutligen kom hon på vilka hon skulle bjuda på födelsedagskalaset. Så hon satte sig i gräset och skrev inbjudningskort. Sen kallar Lisa på skatan Sanni som fick dela ut inbjudningskorten till alla skogen vänner

Lukijoille saatteeksi Sauna – senhän vain kaikki tietävät, mitä se on tai voisi olla. Mitä se aluksi olikaan, sitä ei moni enää muista. On hauska tietää, missä vasta maahan muuttaneet suomalaiset ensin saunoivat. Välähdyksiä niistä ajoista seuraavat yleiset saunat, jotka Ruotsissa ovat – yllätys, yllätys – usein seurakunnan ylläpitämiä. Kirkko on tuntenut erityistä vastuuta yksinäisten miesten ja naisten hyvinvoinnista.Vaikka onhan uimahalleilla yleensä sauna. Sitten on tämä suomalainen kilpamieli, joka meille opetettiin jo lapsena. Sota-aikana mottitalkoissa ja kuntokävelyissä Ruotsia vastaan. Myöhemminkin hiihdossa, pesäpallossa ja vaikka sokerijuurikkaan harvennuksessa. Sattui sitten polviin tai ei. Saunoissa on ollut omat sankarinsa – löylymiehet ja –naiset. Poltteli korvia tai ei, istutaan loppuun. Kunnes muut antavat periksi. Se oli harjoittelua elämästä selviytymiseen. Mutta myös puhdistusmeno, jota ilman suomalainen ei voinut elää. Ihmetellä täytyy, miten ne muut ovat pärjänneet.

– Katsellessani linja-auton ikkunasta Tyngsjöön maisemia, jotka jäävät taaksemme. Mietin näkisinkö ne jälleen ja koska. Tunsin että olin lähtenyt turvallisesta kodista kuin linnunpoika pesästä kohti tuntematonta maailmaa. Vaasa oli se paikka, jossa paluumuuttajan työ ja asuntokokemukset alkoivat. Ensimmäinen harjoittelijan työpaikka oli moottoritehdas, jossa työsuhde jäi neljään tuntiin. Liha ja makkaratehtaalla, viihtyväisyys riitti yhtä kauan. Huonekaluverhoomo oli hyvä ja kiinnostava, mutta 50 markkaa tunnilta ei riittänyt vuokraan ja nuoren elämiseen. Jotta säästöt eivät hupenisi, oli päätös tehtävä nopeasti ja niitä vaihtoehtoja oli vai yksi, Kortesjärven maalaiskesä. Niitä ihania kesiä on vuosien varrella ollut monta, mutta ei paluumuuttoa, käymään vaan. – Jag satt i bussen och studerade Tyngsjös vyer som jag lämnade bakom mig och tänkte: kommer jag att återvända och se detta igen. Jag hade lämnat ett tryckt hem, som en fågelunge sitt bo, mot en okänd värd. Vasa var det ställe, som återvändarens bo och arbetserfarenhet började. Första arbetsplats var motorfabriken, där arbetsinsatsen blev fyra timmar. Insatsen på kött och korvfabriken, blev lika kort. Möbeltapetsering var intressant, men 50 mark i timmen räcket inte till hyra och ens till det nödvändigaste. För att besparingarna inte skulle sina, var snabbt beslut nödvändig och alternativet blev, sommar i Kortesjärvi. Där det har blivit många underbara sommarvistelse, men aldrig permanent, bara på besök.

Kertomus jonka Janne Tope on minulle kertonut, lähentelee mielettömyyksien rajamaita. Se on uskomaton tarina, jota ei millään voi pitää totena. Vain mielipuolen aivot voivat saada aikaan tämän kaltaisia juttuja. Tope on todella ihmeellinen mies. Hän on asunut erakkona kymmenien kilometrien päässä lähimmästä ihmisasumuksesta. Näin alkaa 12 vuotiaan pojan kouluaine, jossa riittää mielikuvitusta ja jännitystä. Tarinasta puuttui kuitenkin loppu, joten reilut 60 vuotta ehtii kulua kunnes sama jo ikämieheksi varttunut jatkaa jännittävän tarinan päätökseen. Tämähän selvisi jo tässä, joku ajatellee; mutta eihän se siinä kaikki ollut ja kuka tuon tekstin takana sitten on? Juu se on Nykvarninssa asuva Ruotsinsuomalainen kirjailija Väinö Vauhkonen.

Kaartuu muurahaisenpolku, kuin ajatusta vailla. Olemme kuitenkin matkalla, erillään yhteisellä tiellä. Nämä ja seuraavat 3000 sanaa, niistä muodostuu tämän kirjan mietelauseet. Mietelauseet jotka koskettavat, pysähdyttävät miettimään hetkeksi. Tekevät lukijan iloiseksi, jopa onnelliseksi.

Romaani on todellisuuteen perustuva rankka tarina kahden naisen elämästä. Saaran ylellinen ja haaveellinen elämä saa 30-luvun lopussa kohtalokkaan käänteen. Hän synnyttää tytön ja kolme vuotta myöhemmin pojan, jotka hän kulloinkin omaa etuaan ajatellen hylkää ja adoptoi pois. Hän jatkaa ylellistä elämäänsä 40-luvulla, kunnes tapaa Maunon ja avioituu hänen kanssaan. Saaran aikaisemmat teot ja niiden vaikutukset alkavat heijastua perheen yhteiseen tyttäreen, jonka elämä nuoresta lähtien tulee koostumaan tuskasta ja pelosta. Turvallisin paikka tyttärelle ja hänen kaksoisveljelleen on lastenkoti, jossa he viettävät seitsemän ensimmäistä vuottaan enimmäkseen erossa vanhemmistaan. Jo ikääntyneen tyranniäidin ja alkoholisoituneen rintamamiesisän kovakätinen kasvatus 60-ja 70-luvulla jättävät jälkeensä naisen, jonka tunnekontakti vanhempiinsa jää tyhjäksi ja miltei olemattomaksi.

Se alkoi niin kun eräs meidän kaikkien tuntema reppuselkä taivaltaja Taavetti Tohvelainen, oli kuulemma aivan sattumoisin hiihtänyt Janne Topen hirsisen metsämajan ohitse. Näkemästään hämmästyksissään hän oli siitä kaverilleen, Oke Oikaraiselle innoissaan kertonut. Näin se tämä kumma juttu taas alkoi.

Lähdettiinpä laivalla muuten vaan, rikasta Ruotsia katsomaan, no, ei sitä lähdetty muuten vaan, töitähän moni tuli hakemaan. Näin alkoi yksi tämän kirjan runoista, jotka ovat kauniita, koskettavia. Kirjassa on myös tarinoita ja lopussa humoristisesti K-kirjainta käytetty. Dikter av Maire Niittylä

Oli aikainen toukokuun aamu vuonna 1966, olin nuori ja pienikokoinen Suomipoika. Ruotsinkielitaitoa ei ollut, kun seisoin paikoilleni jähmettyneenä, epätoivoiset ajatukset pyörivät vinhaa vauhtia päässä. Rautatiesilta jonka alla seisoin, tuntui kylmältä ja karulta. Nopeasti ylikiitävä juna kolisteli yläpuolella. Jännitys ja pelko kalvoi mieltä, kuinka tässä nyt mahtaa käydä. Näin alkoi tämän kirjan todellinen tarina, joka saattaa meidät lähes viisi vuosikymmentä työmiehen arkipäivässä. Det var tidig maj morgon år 1966, jag var ung småväxt Finnpojke. Svenska språket hade jag inte, där stod jag med förtvivlade tankar snurrande i huvudet. Under järnvägsbron där jag stod, kände kusligt och kalt. Med hög hastighet skramlade tågen ovanpå. Spänningen och rädslan malde, hur kommer det, att gå för mig? Så börja denna bokens verklighetsskildring, som leder oss nästa fem årtionde i verkstadsarbetarens vardag.

Oli vuosi 1936. Laatokan saarella syntyi yhteen perheeseen pieni poikalapsi, joka sai nimekseen Toivo. Oliko nimi annettu toivoa paremmasta tulevaisuudesta? Kun Toivo oli vähän yli kolme vuotta, syttyi talvisota. Toivo joutui lähtemään evakkoon vanhempiensa kanssa. Ensin Leppävirralle, josta Toivolla ei ole muistikuvaa ja sitten Kiiminkiin, Oulun pohjoispuolelle. Sieltä Toivo muistaa kun hän oli tätinsä kanssa käsikärrillä hakemassa tavaroita Haukiputaan asemalta. Ja ensikerran näki poroja. Ja että he mamman kanssa soutivat veneellä Kiiminkijoen poikki yhteen puron suistoon, tekivät nuotion ja paistoivat ahvenia. Samoin sen, kun piikatyttö oli lehmiä paimentamassa, niin sonni yllätti heidät ja puski tytön melkein henkihieveriin. Sitten kun Suomi oli vallannut Karjalan takaisin, päätti perhe palata takaisin keväällä 1942 Karjalaan ja kotiinsa Mantsinsaarelle. Ja tästä alkaa Toivon tarina, joka on mielenkiintoine, vaiherikas ja koskettava. Kertoo elämästä ja ajasta joka oli sietämätöntä, tämän päivän silmillä katsottuna. Voi kysyä, mistä riittivät ihmisten voimat? Tämä kirja on pala Suomalaista historiaa, josta löytyy myös ihania muistoja ja suloisia hetkiä.

– Lähdetkö välitunnilla minun kansa viemähän viulua Anders Pärille? – Joo, lähden, sanoi Karl-Erik ja nyökytti päätään. Anders Pär ei ollut niin hämillään kuin luulin, koska hän oli jo asian kuullut joltain. Minä tervehdin kädestä Anders Päriä ja kumarsin, niin olin tehnyt joka kerta kun olin hänet tavannut. Anders Pär yritti näyttää iloiselta, kun hän sanoi: – Me voidaan soittaa sitten, kun sinä itse voit päättää, eikö niin? – Joo, ja sitten me soitetaan Saatanan polkkaa, niin kovaa että kuulevat Malungissa asti, sanoin nauraen ja laitoin viulukotelon piirongin päälle. Uusi pettymys ei antanut kauaa itseään odottaa, vaan jo päi-vällä oli maailmani pilalla. Syötäväksi saimme keitettyjä peru-noita ja tillilihakastiketta, jota joku tytöistä oli toivonut. Ruoka oli minulle suuri probleema, niin koulussa kuin kotonakin. Mi-nusta kukaan ei osannut leipoa leipää, se oli minusta puolipais-tunutta, maistui sokerille ja tarttui kitalakeen. Lihapullatkin olivat suuria, keitettyjä ja aina soosissa liossa. Kaipasin kunnon ruisleipää ja läskisoosia. Minä naputin kahvelilla juomalasiini ja sanoin: – Nyt on minun vuoro valita ruoka huomiseksi. Keittäjä tuli viereeni seisomaan, hymyili ja sanoi: – Kyllä kai toivot sellaista, jota osaan keittää? – Varmasti osaatte, kaikki keittäjät osaavat. Minä kiiruhdin sanomaan ja jatkoin: – Minä haluan kauranryynivelliä, mutta se pitää olla vähä paksumpaa, kun tavallinen velli: eikä sitten ole väliä, vaikka palaas vähän pohjahan. Keittäjä katsoi minua silmät suurina, opettajan suu meni hy-myyn, pari poikaa nousi seisomaan, toinen heistä sanoi: – Huomenna minä en tule kouluun, plää. Toiset oppilaat hyiäsivät, jokainen eri tavalla. Vihdoin kaikki jäivät katsomaan minua kysyvästi, olinko ollut tosissani. Vih-doin minä käsitin, etten saisi velliä, mutta halusin kuitenkin ylpeillä tytöille ja siksi sanoin: – No valitkoon seuraava, minä saan uunipaistettua fasaania illalla, niin en minä nälkäähän kuole. Kun menin kotiin, haistoin jo ulkona että Alma-täti leipoi, mut-ta hajusta en osannut päätellä, mitä hän leipoi. Pöydällä oli suu-ri ruskea taikinaläjä, jota Alma-täti alkoi pyöritellä, hymyili ja sanoi: – Tule minun kassa leipomaan piparkakkuja, muut kakut olen jo leiponut, seitsemän eri sorttia.

Voi hemmetin hemmetti, ruosteinen, vieras polkupyörä nojasi taas talon rappusia vasten. Hiivin tupaan ja laitoin kolmen litran maitohinkin tuvan pöydälle. Hinkissä ei ollut maitoa, vaan koulun keittolan pataan jäänyttä hernekeittoa.

Tyhjästä on paha nyhjäistä… Tähän Norsu Toitottaa-lehteen oli tarkoitus saada jokin muu juttu kuin suomiseuraa koskettava. Vaan ajatus ei juokse eikä juttua synny. Eli niinkuin Suomessa sanotaan: tyhjästä on paha nyhjäistä. Niin on tässäkin tapauksessa. Kun on tyhjä pää, ei ajatus kulje puhumattakaan, että kirjoittaisi ajatuksen tähän koneeseen. Ja nyt on näin pahasti käynyt. Istun näet Vikinglinjan laivalla, Mariella taitaa olla paatin nimi. Ikkunattomassa hytissä ei voi edes katsella maisemia. Silloin tällöin kuuluu laivan kovaäänisestä jokin mainospala: Tule tänne, täällä leikitään, tai mene taxfree-kauppaan siellä on tarjous. Ja jos ostat kolme pulloa tätä niin saat neljännen pullon sitä ilmaiseksi. Arvaus ei juuri koskaan osu oikeaan, niinpä jätin pullottelut sikseeen. No miksi menen Suomeen näin keskellä kesää ? Täällähän on laiva ihan tupaten täynnä, ollaan parhaassa kesälomavauhdissa. Ja muutenkin on kansaa liikkeellä loputtomasti. Joo, kerroin jo aikaisemmin, että minulla oli kaksi sisarta – molemmat minua vanhempia – ja kumpikin siirtyi manan majoille kolmen viikon välein. Menneen kevään aikana kävin hautaamassa kummankin. Sitten seurasi asiatietojen kerääminen ja niiden perusteella olin sitten perukirjan tekijä. Minulla oli muuten aika vanhanaikainen käsitys perukirjasta. Luulin sen olevan perunkirja, mutta Suomen veroviraston kotisivua lukiessani huomasi n virheelli-syyden ja korjasinkin en välittömästi. Eli perukirja, ilman sanan keskellä ollutta n-kirjainta eikä mitään muuta. Tämä matka on juuri perukirjan valmistumisen seurauksien toteuttamista. Eli kuka perii mitäkin. Vai joudutaanko me perilliset maksamaan jotain ? No vaikuttaa siltä, etteivät perilliset joudu maksamaan mitään, joskin perittävät varatkaan eivät olleet suuren suuria. Taitaa tulla ns fifty-fifty tilanne. Taas pauhaa kovaääninen tuolla laivan pitkällä käytävllä. Nyt myydään taas jotain halvalla, eli merihinnoilla. Ne ovat tänään monasti selvästi maissa maksettavien hintojen yläpuolella. Mutta merihintoja kuitenkin, nehän myydään merellä. Ja meiltä matkaajilta yritetään nyhtää viimeisetkin rahat. Onhan kyseessä merihinnat. Muuten, taidan lähteä tästä iltakahville. Voit sinäkin keittää kupposen kahvia ja nauttia siitä. Tässä tyhjästä on paha nyhjäistä-tarinassa ei ole kovinkaan paljoa nauttimista niin, että nauti kahvista, elämästä ja kesän lämmöstä niinkauan kuin sitä piisaa. Sinulle hyvä lukija: Suurkiitos, että jaksoit lukea tämän tyhjän tarinan loppuun. Yritän parantaa tapani seuraavaan kertaan mennessä. jussi

Mies tuli hänen eteensä, kumarsi vain ilman hymyä, pyysi tanssiin jotenkin vanhanaikaisen kohteliaalla tavalla, kietoi kätensä hänen vyötärölleen varoen kuin satuttamasta ja ohjasi varmalla otteellaan hänen askeleitaan tanssimusiikin sisälle. Hän leijui kuin irti lattiasta ilman omaa tahdonvoimaa. Anni oli täysin häkeltynyt, ei tiennyt mihin tarttuisi katseellaan, häneenkö? vai katonrajaan? Miehen katse oli pelottavan intensiivinen. Anni ei uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, ne olivat kuin tummansininen lampi johon hän vajoaisi, hukkuisi. Mies oli pitkä ja hoikka, melkein laiha, mutta komea hyvin istuvassa puvussaan. Tumma tukansuortuva valahti alas ruskettuneelle otsalle. Kasvot olivat kauniit mutta miehekkäällä tavalla, ei sillä pehmeällä tavalla kauniit kuin joillakin nuorilla miehillä joilla oli poikkeavia viettejä elämässään, vaan niistä uhoi voimaa ja omaa tahtoa. Anni oli täysin hämmentynyt. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän pelkäsi vaikka ei tiennyt mitä. Uutta outoa tunnettako, joka sai hänen vartalonsa vapisemaan? ”Kuinka hän oli voinut huomata minut, monien kauniinpien joukosta? Kauniita tyttöjä on Sali täynnä. Langanohuita vyötäröitä, ihastuttavia kasvoja, pitkiä kaunismuotoisia sääriä jotka tanssin tahdissa myötäilivät kavaljeerin askeleita. Nauravia kasvoja joissa anteliaat suut muodostivat herkän sydänkuvion. Olinkohan minä tuijottanut häntä”? Anni kuvittelee tanssivansa pilven päällä josta kohta voisi pudota alas, oli kuin hän ei löytäisi jalansijaa, ei tukea jostakin. Miehen intensiivinen katse seuraa häntä kuin omistaisi hänet heti.

Minä, Ella, seison suihkussa vapisevin jaloin. Annan lämpimän veden valua kasvoilleni kuin menneiden vuosikymmenien kyy-neleet. On raastavaa, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä lä-hemmäksi vuosikymmenet tulevat, sitä elävämpiä muistikuvat ovat, sitä enemmän itken ilman kyyneleitä. Elämän ikävää. Elämän vuosikymmeniä. Lipuneet ohi, kuin uni harmaaseen menneisyyteen. Itkenkö Äidin ikävää, vai omatuntoni tuskaa, kun en ollut pitämässä kiinni Äidin kädestä hänen kuolinhetkel-lään? Hän sai kuolla yksin. Helli, kymmenen lapsen äiti. Vaikka vain kolme oli jäljellä sillä hetkellä kun Helli kutsuttiin pois. Minä, Ella, olen nyt saman ikäinen kun hän silloin, hieman vail-le yhdeksänkymmenen. Tunnen yksinäisyyden vanhuksen ympä-rillä. Se ei ollut elämän ikävää, mennyttä taistelua, itsensä unohtamista, uhrautumista, surua ja kärsimystä, vaan kaipausta lapsiin. Onko siinä jotain pahaa että sen sanonkin? Viekö se joltakin lukijalta pois, (olin aloittanut kirjoittamaan muistiinpa-noja hänen elämästään) palasia hänen omanarvon tunnostaan? On tapahtunut, on sanottu; ”nainen on uhrautuva, kaikkensa antava, suorastaan laupias ja mies on hulttio, juoppo vätys.” Joku on ehkä tuntenut että kertomukseni häpäisee mies-sukukuntaa, ylistää liikaa naista? Ehkä se ajatus on osunut hä-neen kipeästi, koska ei ymmärtänyt että tässä, kyse oli edelli-sestä käsikirjoituksesta; ”Elämä Kuin Kuume”, oli tarina elämäs-tä. Se oli yksi kappale Suomen historiaa. Tarina lapsen elämäs-tä, hänen joka näki kaiken, kuuli kaiken, pelot, huolet, äidin surulliset kasvot. Vasta myöhemmin minä, Ella, ymmärsin mis-sä ajassa olin elänyt. Ajassa, joka vaikutti kehitykseeni. Vielä tänä päivänä, lähes yhdeksänkymmenen ikäisenä, säväh-tää säikähdys; jotakin putoaa, kolahtaa pamahtaa, tai kesken kaiken, joku huutaa äkkiä vierelläni! Ne hermot! Olen kai hiu-kan yliherkkä. Tiedän Äidin toivoneen viimeisinä aikoinaan, että pääsisi pois. Oli huokaissut Elinalle ”miksi minä en pääse jo pois”? Entä lap-set? Kolme sisarusta meitä on vielä jäljellä. Hän kaipasi pois, heidän luokseen jotka ovat jo poismenneet, ovat häntä vastassa toisella rannalla. Kaikki seitsemän. He ottavat hänet vastaan iloisina, rakkaina. Eräänä päivänä kauan sitten, kävin Elinan kanssa äitiä tervehtimässä vanhainkodin sairasosastolle. Kerä-sin tienpenkalta villikukkia, sinikelloja, päivänkakkaroita ja vih-reitä lehtiä, ilahduttaakseni häntä kertoakseni, että taas on uusi kevät, uusi elämä, kuin uutta toivoa. Mistä? Mitä toivoa on enää yhdeksänkymppisellä? Sitä en juuri sillä hetkellä ajatellut. Äiti oli aina rakastanut luonnon kukkia, nyt hän katsoi kuin nä-kemättä, kuin tuntematta niiden tuoksua. Aina ennen sunnun-taisin hehkuivat luonnonkukat maljakossa puhtaan pöytäliinan päällä. Liedellä tuoksui lihasoppa. Urkumusiikki tulvi radiosta pieneen tupaan, täyttäen sen hartaalla tunnelmalla. Aurinko heitti keltaisen kuvion lattialle, sen lämpö hiveli pientä jalkaa. Tupa muuttui kaikuvaksi kirkkosaliksi. Hän istui sänkynsä laidalla niin pienenä ja hauraana että tus-kin uskalsin istua hänen vierelleen. Olin myös ottanut mukaan käsikirjoitukseni jota olin työstänyt elämästämme. Se oli viisi senttiä paksu nippu A-nelosia, täynnä tekstiä monen vuoden työn tuloksena. Olin sitä kirjoittanut sydänverelläni kahdeksan vuotta, välillä itkien, joskus hymyillen. Halusin tehdä kunniaa Äidilleni hänen kamppailustaan viedessään lapsilaumaa eteen-päin sota-ajan elämässä. Äiti oli siis sotasankari, vaikkakin unohdettu, niin kuin useimmat äideistä. Annoin nipun äidin kä-teen. Hän siristi silmiään pää kallellaan kuin olisi vaikea nähdä. Kerroin yrityksestäni kirjoittaa. Hän piteli nippua kädessään, juoksutti arkkeja sormiensa lomitse. – Oletko SINÄ kirjoittanut nämä kaikki? kysyi Äiti, ilman mie-lenkiintoa nipun sisällöstä, kuin vain niiden lukumäärä olisi hämmästyttävä. Nyökkäsin, jotenkin kuin ujona, että kun tuli tehtyä.

Elämyksiä elämän varrelta, kuka niitä haluaa, kuka ei, jos haluaa, silloin hänen ei pidä jumittua paikalleen, vaan hänen täytyy lähteä liikkumaan, johonkin suuntaan on lähdettävä. Millaisia ovat elämykset, kuinka niitä saadaan? Katsomalla filmejä, lukemalla kirjoja, syömällä hyvää ruokaa, joko tämä jo riittää. Tuskinpa vain, ei ehkä aivan vielä, voiko ihminen saada hyviä muistirikkaita elämyksiä muuten kuin vain oman elämän matkan varrelta. Vaikka myös silloin, sinulla on vielä sen lisäksi oltava paljon onnea matkassa mukana, että satut olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Muutama tällaisista elämyksistä, minun mielestäni saattaisi olla vaikka tällaisia. Kun maailman suurin kotka säikäyttää Sinua, se lehahtaa lentoon läheltäsi. Jos niin tapahtuu, saatat silloin olla matkallasi jossakin kauempana muualla, olet ehkä silloin seisomassa eräässä Australian Sinivuoren kanjonin reunalla, katselet sen mahtavaan syvyyteen. Paikka on myös tuttu lasten joululaulusta, tonttupaja on vuoren sisällä. Läheltä se suuri kotka sinut ohittaa, tunnet kasvoissasi melkein kolme metriä leveän siipivälin aiheuttaman ilmavirran, kuulet korvissasi ilmavirran huminan. Kyllä se jotenkin erikoiselta tuntuu, muistojen pankkiin sisään laitettavaksi, näin mielestäni.

Är översättning från finska

Tämä teos on Jorma Keskitalon käsialaa, kirjailijan joka on jo monelle lukijalle tuttua. Hänen tarinat viihdyttävät lukijan mainiolla tavalla, kuten nämäkin neljä kirja tarinat. Kalamiehen syntymäpäivä: Tässä siitä pala, pienen pojan maailmasta: Tänään oli jälleen sellainen päivä, joka pani mielikuvitukseni koetukselle. Koukku siimoineen jäi heti aamulla kiinni johonkin, enkä saanut sitä irti. En uskaltanut mennä heti ruikuttamaan suurta menetystäni äidille. Istuin kauan sillalla punomassa konstia, jolla saisin uuden ongen ilman moitteita. Muistelin kinunneeni rahaa viimeksi vain pari päivää sitten. Kerjääminen ei onnistuisi tällä kertaa helposti, mutta onki oli saatava. Vaalit: Kertovat edustajien kommelluksista jännittävällä ja humoristisella tavalla. Epäilyjä ja Yllätyksiä: Tarinassa saavat pienen maalaiskylä naapurit salaisiin rakkaus tunnelmiin. Osat vaihtuvat: Tässä tarinassa talon isäntä ja renki käyvät kovaa kampailua, ei ehkä aina ihan rehellistä, sellaista.