Teos – förlag

Mitä tehdä, jos kohtaa metsässä karhun? Pitäisikö juostakarkuun, kiivetä puuhun tai kenties ojentaa pikimmiten mukana oleva hunajapurkki kohti kontiota? Ovatko karhut kiinnostuneita älypuhelimista?

Maria Peuran intensiivinen toinen romaani nostaa mieleen jotain uutta niistä ajoista, kun kaikki tapahtui ensimmäisen kerran. Se vie lukijan paikkoihin, joissa hän ei ole koskaan käynyt, mutta myös paikkoihin, joissa tietää käyneensä, mutta joita ei ole punastumatta uskaltanut ajatella.Kirja kertoo siitä minkälaista lukijalla oli, kun oli kolmentoista ja vasta aloitti kaikkea. Se muistuttaa siitä, minkälaista oli tulla suudelluksi jääkiekkokopin takana ja miltä tuntui kun ei tiennyt miten hyväilyyn pitää vastata. Siitäkin, mitä tyttökaverin kanssa hikisessä makuupussissa tehtiin ja siitä, miten äitiään ja isäänsä katsoi.Valon reunalla on tarina kyläyhteisöstä kaukana pohjoisessa, tarina Romeosta ja Juliasta, tytöstä ja pojasta, jotka ovat syntyneet jonnekin junanradan, ikiroudan ja vittumaisten ihmisten sekaan.Maria Peura kirjoittaa henkilöistään kauniisti, sydäntä särkevästi ja totuudellisesti. Lukija pelkää ja toivoo, ettei se himo ja uteliaisuus, jonka nämä ihmiset ja nuoret rakastavaiset niin huonosti onnistuvat peittämään, tuhoaisi heitä kokonaan.Valon reunalla on myös kertomus Ristiinan perheestä. Ristiinan vanhemmat kaikessa erityisyydessäänkin, omassa tuskassaan muuttuvat vain olosuhteeksi, vanhemmiksi, jollaiset jokaisella on. He eivät ole erityistapaus, vaan niin kuin sää tai luonto: jotain, mikä vain on.Peuran runollinen kerronta sykähtelee ja pulppuaa kuin kylän halki virtaava joki. Kirja tulvii pohjoisen hurjaa valoa ja luonnon alituista, väkevää läsnäoloa.

Tavin ensimmäinen romaani on ilmitasoltaan parisuhteen haaveilusta ja deittailusta kertova kirja mutta samalla Tellervon ja hänen ystävänsä auki- ja läpikirjoitus hurjalla tavalla. Se on läheisyyden etsinnän paljaaksi kirjoittamista, koomiseen ja traagiseen asti menevällä tavalla. Kirja tutkii, mitä tapahtuu kun parisuhteen etsintään ja seurusteluun liittyvästä viihdekirjallisuuden rakenteesta rakentuukinkielellisesti aito ja kirjallinen.

Hehkeä kolmikymppinen skandinaavityttö päätyy asumaan eläkeikäisen rojalistipariskunnan luo Lontoon lähiöön. Kuninkaallismemorabiliaan hurahtanut Helen alkaa leipoa tytöstä Kate Middletonin kaksoisolentoa; Roger puolestaan fantasioi, miltä tämä näyttäisi glamourmalli Katie Pricen silikoneilla. Outo menage a trois on valmis.

Aina on Toivoa on riemastuttava ja karmaisevakin fiktio koulumaailmasta. Käsitykset koulutuksen suunnasta vaihtelevat sukupolvesta ja yksilöstä toiseen, piirtoheittimistä pelialustoihin, pienryhmistä avokonttorihalleihin.

Minna Lindgrenin romaani Kaukorakkaus on riemastuttava ja surumielinen kertomus kaipuusta ja menettämisestä. Kauko toilailee menneisyytensä perässä muistoissaan ja arkistoissaan, Helsingissä ja maailmalla. Jahtaako hän mahdotonta, elääkö vain haaveissaan? Vai voiko ensirakkauden vielä lämmittää?

Antaumuksella keskeneräinen sai alkunsa, kun Maria Peura osallistui Teatterikorkeakoulussa kurssille, jonka tarkoituksena oli tutkia sitä mikä estää kirjoittamisen. Itsesensuurin kohtaaminen alkoi tuottaa monenlaista materiaalia. Mistä häpeässä, syyllisyydessä ja itsen kohtaamisen pelossa on kysymys? Onko pelko jopa hyvä opas? Mitä enemmän pelottaa, sitä varmemmin voi tietää katsovansa kohti jotakin joka on totta. Entä miten rohjeta ja pystyä kirjoittamaan kohtaamansa sanoiksi?Kirja on tarkoitettu kaikille niille jotka halajavat uskaltaa kirjoittaa, kaikille niille jotka kamppailevat taiteenteossa totuudellisuuden kanssa. Ja kaikille niille, jotka kamppailevat oman epätäydellisyytensä kanssa yrittäessään luoda jotakin joka ei sitä olisi.

Pohjois-Suomen metsiin on saapunut marjanpoimijoita jostain kaukaa. Turvapaikanhakijat ylittävät villin ja vaarallisen Porvoonjoen. Vastaanottokeskuksen työntekijä käyttää hengityssuojaa - jotta katkenneita hampaita ei huomattaisi. Tuhopolttaja kirjoittaa tunnustuksellisen rakkauskirjeen ja kahden sukupolven siivouspäivä suoritetaan Koskenkorvan voimalla.Tunkeilijat on kokoelma tekstejä rajojen ylittämisestä. Milloin luottamus parisuhteessa muuttuu väkivallaksi tai lapsuuden ja aikuisuuden raja rikotaan, milloin taas maiden rajat ylittäviä ihmisiä pidetään tunkeilevina eläiminä. Logiikka on usein sama: epävarmuus ja pelko tuntemattoman edessä.Novellit katsovat yhtä suoraan ja peittelemättä niin lapsuuden aistimellisia kokemuksia kuin vastaanottokeskuksen uusia tulijoita, niin asukkaita kuin työntekijöitäkin. Meitä ja muita.Vaan synkkyys pois! Maria Peura on kirjoittanut tärkeän ja viisaan novellikokoelman, jonka huikea kerronta taipuu meän kielestä virallisiin selontekoihin, rujoudesta lyyriseen. Jos jotain, niin nämä novellit ovat rehellisiä, rehellisiä ihmisille kaikissa ristiriitaisuuksissaan. Raakojenkin kertomusten takaa Tunkeilijat sanoo, että rajojen ylittäminen voi tarkoittaa myös muuta: kädenojennusta.

He olivat natseja on toimittaja Katarina Baerin kertomus isovanhemmistaan, ennen muuta isoisästään, josta tuli lapsuuden ja nuoruuden dramaattisten maailmanhistoriallisten tapahtumien myötä Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsen, aatteellinen ja aktiivinen natsi. Tarina alkaa baltiansaksalaisen Baerin perheen elämästä 1900-luvun alussa. Onnelliselta vaikuttanut tulevaisuus saa uuden suunnan ensimmäisen maailmansodan kauhujen myötä. Sekä vanhempien että lasten kohtalot kääntyvät kohti 1920- ja 1930-lukujen Saksan vaiheita. Baer kertoo tarinaa sekä aikalaisten että omasta 2010-luvun näkökulmastaan ja ajautuu 1900-luvun mysteereistä kauheimman äärelle. Jää kalvava kysymys: miten oma isoisä saattoi olla mukana siinä kaikessa, vaikka ilmiselvästi oli tietoinen myös natsismin hirveimmästä lopputuloksesta, holokaustista? He olivat natseja on vangitseva, riipaiseva ja syvästi inhimillinen selonteko menneisyydestä, josta ei itse ole voinut päättää, mutta joka leimaa myös tulevien polvien elämää. Kirja on myös huolestuttavan ajankohtainen nyky-Euroopan kulttuuristen ristiriitojen maailmassa. Vuonna 2013 HS julkaisi sunnuntaisivuillaan samasta aiheesta Baerin artikkelin ”Vaari oli natsi”.

Miten pysyä perässä kun maailma muuttuu? Tietenkin tiedotusvälineiden avulla. Mutta miten pysyä perässä kun tiedotusvälineet muuttuvat? Se onkin jo hankalampi kysymys. Toimittaja Johanna Vehkoo kertoo, mistä journalismin ja tiedonvälityksen muutoksessa on kyse. Onko journalismi kriisissä? Miten perinteinen media voi vastata sähköistyneen ja verkottuneen maailman esittämiin haasteisiin? Millainen on uuden median suhde demokratiaan?Ja mitä laatujournalismi voi nykyaikana oikein tarkoittaa? Vehkoo ei ole huolissaan sanomalehtien tulevaisuudesta, sillä journalismi ei ole vain mustetta paperilla. Sen sijaan meidän tulee pohtia laatujournalismin tulevaisuutta. Laadukkaan sisällön elintila kapenee koko ajan, kun mediaorganisaatiot syövät itseään sisältäpäin. Perinteisen median uumenista ei juuri kuulu ääniä, jotka vaatisivat muutosta. Samaan aikaan digitaalinen journalismi löytää uusia väyliä vanhasta kaartista välittämättä. Robotit korvaavat urheilutoimittajat ja joukkoäly auttaa tutkivaa toimittajaa.Painokoneet seis! perustuu Vehkoon tutkimuksiin ja kokemuksiin toimittajantyössä. Se on tärkeä puheenvuoro aikana, jolloin journalismin yhteiskunnallisesta roolista on syytä huolestua maassa, jossa on väkilukuun suhteutettuna eniten toimittajia koko maailmassa.

ainaron (1985) on Leena Krohnin läpimurtoteos. Se vie lukijan vertaansa vailla olevaan todellisuuteen. Inari Krohnin kuvittamassa juhlapainoksessa palataan Tainaronin tunnelmaan, todistetaan ennennäkemättömiä metamorfooseja, nautitaan oudoista sattumista ja pohditaan olemassaolon mahdollisuuksia. Nyt julkaistavassa Tainaronissa on mukana kaksi alkuperäisestä teoksesta puuttunutta kirjettä.Tainaronin kirjeiden vastaanottaja jää nimettömäksi eikä hän koskaan vastaa kirjeisiin. Niiden kirjoittaja on saapunut valkoisella laivalla tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitsevaan, alati muuttuvaan Tainaroniin, mutta hän ei muista miksi.Hän potee koti-ikävää, mutta lumoutuu myös uudesta seudusta ja sen eläjistä: Jäärästä, epäilyttävästä neiti Pumilionista, Liikkumattomasta, Kuningatarkimalaisesta, Tulikärpäsistä, Outojen holhoojasta...Tainaronin asukkaat ovat hyönteisen kaltaisia, mutta oudolla tavalla heidän kokemuksensa ja edesottamuksensa ovat tuttuja. Ne ovat samalla kertaa tarkkojakin kuvauksia eräiden lajien elintavoista ja allegorioita tuntemastamme arkimaailmasta.Syksyllä 2004 Tainaron julkaistiin USA:ssa ja se sai siellä fantasia- ja scifi-kirjallisuuden tuntijoiden piirissä haltioituneen vastaanoton. Se oli muun muassa ehdolla World Fantasy Award -palkinnon saajaksi vuonna 2005.

Nenäpäivän huumori haastaa perusnegatiivisuuden ja kääntää mustan valoisaksi. Keski-ikäinen täti-ihminenkin taipuu hyväksymään, että nykynuoriso voi olla hyvätapaista. Valitsen Irman, joka toivoo, että oltaisiin vaan yhdessä ja mukavia toisillemme. Nenäpäivän lukemisen jälkeen, se tuntui oudosti mahdolliselta.

Vihreä politiikka on Osmo Soininvaaran terävä, hauska ja perusteellinen selvitys vihreästä politiikasta. Mistä oli alun perin kysymys ja mitä on tapahtunut vihreiden tavoitteille, kun puolue on kasvanut vaihtoehtoliikkeen teeilloista hallituksen kabinetteihin? Onko taloudellisen kasvun kritiikki uhrattu kestävyysvajeen torjumiselle? Vastustavatko kaikki vihreät ydinvoimaa?Samalla kun Soininvaara käsittelee vihreiden keskeisimpiä kysymyksiä maltillisesta kulutuksesta tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, hän käy läpi omaa suhtautumistaan vihreään politiikkaan. Hän nostaa pöydälle vihreiden kipupisteitä kuten luonnonsuojelun ja säästävän kaupunkirakenteen ristiriitaa. Pakollista luettavaa jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle!

Tuomas Kyrön Urheilukirja kertoo kenttien ja kaukaloiden sankareista ja antisankareista. Se tutkii urheilun suhdetta politiikkaan, talouteen, yksilöiden- ja maailmanhistoriaan, yksityisestä kasvaa yleinen. Mutta samalla Urheilukirja kertoo kirjoittajastaan, siitä kuinka urheilu kulkee mukana, keskiössä tai taustana oman elämän murroskohdissa. Urheilunrakastajan muistelmat. Urheilukirja liikkuu kuin paras keskimatkan juoksija. Irtonaisesti, rytmiä vaihdellen, saaden vaikean näyttämään helpolta. Lämmöllä, hiellä ja kaikkensa paperille antaen.

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat.

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon...Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja on harvinaisen uskottava ja pelottava kuvaus mahdollisesta tulevaisuudestamme. Samalla Itärannan kieli on kuitenkin kuulasta, tarkkaa ja paisuttelematonta. Esikoiskirjailijalta todellinen taidonnäyte! Teemestarin kirja voitti Teoksen suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta.Itärannalle myönnettiin Teemestarin kirjasta Kalevi Jäntin palkinto 2012.

Jotain outoa siinä oli. Keväällä 2009 isäni alkoi erakoitua. Sitten merkkejä tuli lisää. Puhe puuroutui, tasapaino heikkeni. Tuli uusia, kummia tapoja. Tytär huomasi kyllä, että isä ei enää ollut niin kuin ennen. Mutta se, että kyse oli muistisairaudesta, tuli hänelle yllätyksenä. Isällä diagnosoitiin Alzheimerin tauti ja keskivaikea dementia.Muistisairausdiagnoosin saa joka vuosi 13 000 ihmistä. Avioerojen yleistyttyä 1980-luvun lopussa heidän joukossaan on paljon ihmisiä, joilla ei ole puolisoa. Silloin omaishoitajaksi ryhtyy poika tai tytär. 940 päivää isäni muistina on Hanna Jensenin kirjoittama tietokirja ja kertomus muistisairaan elämästä ja tämän hoitamisesta kahden ja puolen vuoden ajalta. Jensen on havainnoinut toimittajan tarkkuudella isän, ympäristön ja omia reaktioitaan, ahminut tietoa ja kirjannut omaisille neuvoja ja vinkkejä tietolaatikoihin. Teos näyttää rehellisesti ja kaunistelematta, miten tyttären elämä muuttuu, kun isän muisti sairastuu. Mutta kaikki muutokset eivät ole huonoja. Hanna Jensen osoittaa, että muistisairaudesta voi seurata myös hyvää.

Julmetun hauska ja jännittävä tarina vanhuudesta, ystävyydestä ja elämästä aika tavallisessa palvelutalossa, jossa kuolemaa pahempi kohtalo on joutua lääkityksi dementiaosastolle eikä joka langanpätkästä saa kiinni terävinkään vanhus. Onneksi jotkut nykynuoret ovat sentään avuliaita - vaikka nyt lapsenlapsenlapsen poikaystävä ja moottoripyöräkerholaiset.

Vuonna 1947 Fetknoppenin saari Korppoon länsipuolella elää sodan jälkeistä todellisuutta. Seuraintalolla järjestetään taas tansseja ja kahdeksantoistavuotias Karen tunkee sanomalehteä äitinsä vanhoihin kenkiin, kun uusia ei saa kiristämälläkään. Kengät hölskyvät, mutta hän ei välitä. Uusi elämä on alkamassa. Veli Sebastiakin on taas palannut kotiin. Mutta tanssien jälkeisenä aamuna rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis. Koko saari tietää syyllisen, se on Sebastian. Ennen oikeudenkäyntiä veli menehtyy, hänet löydetään sellistään hirttäytyneenä sukkiinsa.Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen pakkaa tavaransa autoon, vuoden 1956 Plymouth Furyyn ja päättää lähteä poikansa talosta. Kesken pakomatkan Karen osuu keskelle huoltoasemaryöstöä ja poimii mukaansa toisen ryöstäjistä, 17-vuotiaan Azarin, iranilaistytön, joka on paksusti raskaana. Naisten välille syntyy ohut liitto, välttämätön, sillä kumpikaan ei pärjää ilman toista. Ja Karenilla on vain vähän aikaa. Hänen on todistettava ettei Sebastian ollut murhaaja.Romaani on tarina sivullisuudesta, sisaruudesta ja elämästä ulkosaaristossa sodan jälkeen.

Hippa on kertomus kahdesta veljeksestä, jotka pyrkivät työskentelemään muuttomiehinä hämäräväkeen sekaantuneen, antikvariaattia näennäisesti pitävän äitinsä ikeessä.Monin tavoin epäonnisen muuttorupeaman jälkeen veljekset ajautuvat tyystin toisenlaiselle työkomennukselle, jos kohta yhtä sekakäyttötilaisina kuin edelliselläkin kerralla. Iäkäs Transit täyttyy kehitysvammaisista ja kohtalokkaista nuorista naisista.Kauhtuneen pikkubussin ikkunasta Helsinki ja Uusimaa näyttäytyvät pelkkinä olosuhteina. Isävainaan velkojen tähden ammattirikollisten haltuun päätyneessä rengashallissa puolestaan on jatkuvasti käynnissä jokin uhka tai riesa.Veljekset kuitenkin rakastavat toisiaan niin kuin veljekset rakastavat: sanoin ja rystysin. Päihteisyyttään ja osaamattomuuttaan he myös päätyvät tärvelemään töitä, joiden toimeksiantajina on aivan liian vaarallisia ihmisiä.

Jokapäiväinen elämämme on Riikka Pelon toinen romaani. Teos kytkeytyy venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan (1892-1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efronin (1912-1975) elämään. Venäjällä jo nuorena tunnustettu runoilija pakeni tyttärensä kanssa vallankumouksen jaloista voidakseen elää yhdessä miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa olleen Sergei Efronin kanssa. Perhe vietti niukkaa elämää ensin Prahan lähiseudun kylissä, missä Tsvetajeva kirjoitti keskeisimmät runoelmansa. Tsekkoslovakiasta perhe päätyi Pariisiin. Siellä isä ja tytär työskentelivät Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Koko perhe seurasi lopulta Ariadnaa takaisin Moskovaan. Kotimaassa Stalinin vainot ja lähestyvä toinen maailmansota erottivat heidät pian toisistaan, Ariadnan vankileirille Komiin ja Marinan Tataarian Jelabugaan, maanpakoon omassa maassaan.Jokapäiväinen elämämme on kertomus yhdestä merkittävimmästä venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Aljasta. Unohtumaton kuvaus perheestä, jonka Stalinin terrori tuhoaa. Kiihkeä ja järkyttävän kaunis tarina ihmisyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisen ehdottomuudesta. ”Marina Tsvetajeva on 1900-luvun intohimoisin runoilija.” - Joseph BrodskyTeos voitti vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon 2013.

Krohnin uusi, odotettu romaani sijoittuu suljettuun Hotel Sapiensiin, jonka asukkaiden tarinoista ja kohtaamisista muodostuu tutkielma ihmisyydestä. Kukaan Hotel Sapiensin asukkaista ei ole aivan kunnossa ja ympäröivä maailma näyttää tulleen tiensä päähän.Asukkaisiin kuuluu muun muassa sokeutunut silmälääkäri, Arki-ihminen, pilvien tarkkailua harrastanut salaliittoteorioitsija, Higgsin bosoni, mielenterveytensä menettänyt terapeutti ja kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihdossa oleva Peik - sekä tietysti kirjavaa asiakaskuntaa alati vahtivat koneet, joiden älykkyys ja moraali ovat jo nousseet luojiensa, ihmisten, tason yläpuolelle.Hotel Sapiens on ihmisten tarha ja turvapaikka. Hotel Sapiens on hulluinhuone. Se on myös koulutuskeskus ja museo. Se on pakolaisleiri ja evakuointikeskus, koska sinne tulleet tai tuodut ovat paossa maailmasta, jota luultavasti ei enää ole. Hotel Sapiens on sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin kantajia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia he ovatkin: taudin nimeltä ihmisyys. Krohn on jälleen kirjoittanut häiritsevän hauskan ja syvästi viisaan kirjan.

Mitkä Suomen piirteet lopulta tekevät siitä juuri Suomen? Miksi Suomi eroaa muista maista - sekä hyvässä että pahassa - juuri siinä missä eroaa eikä jossain muussa?Miksi Suomi on vaikkapa EU:ssa jäänyt toistuvasti yksin 26 muuta maata vastaan? Onko Suomi sooloillut samalla tavalla ennenkin ja tämä on vain unohtunut kaikilta?Miksi suomalaiset, jotka ovat rikkaampia kuin juuri mikään muu kansa koko ihmiskunnan historiassa, esiintyvät jatkuvasti köyhinä ja kipeinä? Entä miksi he valittavat ehtimiseen poliitikoistaan, mutta arvostavat silti omaa poliittista järjestelmäänsä enemmän kuin juuri ketkään muut? Miksi suurin osa oman maan historiasta ei Suomessa näy julkisessa keskustelussa lainkaan - edes sellaisena väkinäisenä lyömäaseena kuin monissa muissa maissa?Kertovatko vaikkapa popmusiikki ja elokuva Suomesta jotain sellaistakin, mitä kaikki eivät valmiiksi oleta niiden kertovan?Lukijat tuntevat Tommi Uschanovin kirjoittajana, joka ajattelee kaikille tuttuja asioita täysin uudella tavalla. Kolmannessa teoksessaan Miksi Suomi on Suomi hän ajattelee Suomea ja suomalaista kulttuuria, sen suunnatonta erikoisuutta ja yhtä valtavaa tavallisuutta.

Uschanov näyttää konkreettisin esimerkein, miten vasemmisto on usein kaikkein heikoimmillaan juuri uskoessaan olevansa vahvoilla - ja päinvastoin. Mikä vasemmistoa vaivaa? on aikalaispuheenvuoro, joka vie pohjan sekä vasemmiston että sen vastustajien rakkaimmilta oletuksilta siitä, mitä vasemmistolaisuuden on mahdollista olla.

Suuri kaalihuijaus on kirja yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä ja sen kauaskantoisista seurauksista niin Suomessa kuin maailmallakin. Se on runsain tapausesimerkein kuvitettu, opastettu tutkimusmatka poliittisen järjettömyyden monimuotoiseen viidakkoon. Lyömäaseeksi kirja ei taivu, koska siinä joutuvat yhtä noloon valoon kaikki: vasemmisto ja oikeisto, nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät, poliitikot ja heidän vihaajansa.

Yli 90-vuotiaat Ehtoolehdon asukkaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa joutuvat jälleen tarttumaan itse toimeen, ja he päätyvät nuorten suosimaan kimppakämppäratkaisuun eksoottisessa Hakaniemessä. Yhteiselo ei ole kitkatonta, sillä jokaisella on omat tapansa ja oikkunsa. Vanhukset joutuvat kohtaamaan kotihoidon surullisen kirjon, perehtymään saattohoitoon ja pohtimaan eutanasiakysymystä.

Kaj Korkea-ahon uusi romaani Tummempaa tuolla puolen on nerokas ja pelottava kirja pohjanmaalaisista lapsuudenystävistä, jotka joutuvat kohtaamaan menneen ja toisensa.Benjaminin kihlattu kuolee auto-onnettomuudessa, mutta valvontakameran kuvasta käy ilmi, ettei Sofie matkannut yksin. Sofien veli Loke on Helsinkiin muuttanut tv- ja radioesiintyjä, joka kärsii änkytyksestä ja on rakastunut puheterapeuttiinsa. Christoffer sen sijaan miettii yhä uudelleen kotiseudulla aikanaan tapahtuneita murhia. Hän tekee kansanrunouden lopputyötä eräästä lapsuudenmaisemiensa pahuutta uhkuvasta myyttisestä oliosta ja asuu Turussa sulhasensa kanssa. Simon, uskonsa menettänyt pappi, asuu Benjaminin lailla edelleen Pohjanmaalla.He kaikki tapaavat Sofien hautajaisissa, ja siellä menneisyys ja salaisuudet paljastuvat väistämättä.Kauhu ja nauru juuttuvat vuoronperään kurkkuun Korkea-ahon kirjan parissa. Tummempaa tuolla puolen on syksyn tapaus. Kirjan ahmii yhdeltä istumalta: sen henkilöhahmot koskettavat ja huvittavat, ja samaan aikaan taustalla häämöttää jotakin kammottavaa.

Max ja Isaac syntyvät Saksassa siamilaisina kaksosina. He jakavat kaiken paitsi luonteen. Kuusikymmentäkahdeksan vuotta he heräävät samasta vuoteesta, ajavat partansa samalla veitsellä ja rakastavat samoja naisia. Elämä heittää heidät kauppatavaraksi, kiertäviksi kummajaisiksi ja ihailluiksi taiteilijoiksi.Värikylläinen tarina kuljettaa veljekset sirkusmaailmasta pariisilaisiin kabareihin, bordellien takahuoneista porvoolaiseen huvilaan. Myös 20. vuosisadan alun Helsinki näyttäytyy kieltolakeineen ja vapaudenjanoisine ihmisineen. Max juhlii ja tupakoi Isaacinkin pään kipeäksi.Vuonna 1968 he palaavat Helsinkiin, muistellakseen menneitä ja kohdatakseen uudelleen elämänsä naisen. Hurmaavan kamala Iris on 40 vuotta aiemmin poiminut heille alushameen täyteen omenoita ja aiheuttanut varsinkin Isaacin sydämelle enemmän kuin tarpeeksi tykytyksiä.Leena Parkkisen lumoava esikoisromaani sukeltaa keskelle kuohuvaa Eurooppaa. Se on poikkeuksellinen selviytymistarina normaalin maailman reunoilla eläjistä, toiseudesta ja rakkauden etsinnästä. Siitä miltä tuntuu jaettu yksinäisyys.

Enkelten verta on hurja tutkielma lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on hyytävä kannanotto aikamme suuresta eettisestä kysymyksestä: miten suhtautua luontoon ja eläimiin. Samalla se on maaginen sukellus kuoleman ja kuolemattomuuden myyttiin, ihmisen sokeuteen suurten valintojen ja väistämättömyyksien edessä.